Kirjoittelen näitä näköjään aina vasta seuraavana aamuna, iltakirjoittelut ovat jääneet, koska lapsista pienimmäinen harrastaa iltakukkumista.

Olen miettinyt miten ihmeessä kiloni taas kerran pääsivät kertymään näihin mittoihin. Ihan pienänä lapsena olin toki hoikka, mutta jo ala-asteella aloin pyöristymään. Voi vain arvailla, mitä aineenvaihdunnalleni teki ensimmäisen ja toisen luokan välinen kesä, jolloin paastosin vain nesteravinnolla. Tahtomattani, jopa jogurtin marjat aiheuttivat niellessä tukehtumisentunteen. Ihmettelen vieläkin ettei kukaan aikuinen huomannut asiaa, itse olin liian peloissani uskaltaakseni puhua mitään. Onneksi vaiva jostain mystisestä syystä katosi yhtä yllättäin kun oli tullutkin.

Murrosikään tullessani olin pyöreä, mutta kasvupyrähdykset hävittivät kilot tehokkaasti. Ja minä kun luulin olleeni silloin lihava! Lukiossa aloin taas lihomaan, mutta au-pair reissulla laihduin parikymmentä kiloa. Laihduttamatta, en vain ehtinyt siinä orjatyön hyörinässä syömään. Pari vuotta menikin ihan kivasti, asustelin ulkomailla ja kerrytin painoa maltillisesti. Pakka repesi taas täysin, kun aloitin opiskelut ja muutin kotiin äidin kokkausten äärelle. Puolessa vuodessa lihotin itseni järkyttävästi, minulle vain ei sovi kaksi ateriaa päivässä. Lihominen pysähtyi vasta, kun jätin toisen aterian pois.

Opintojen jo päätyttyä ja ollessani työllisyyskoulutuksessa pinnani paloi läskeihin erään ystävän kanssa yhtä aikaa. Yhdessä tsemppasimme kaloreita laskemalla, minulla välineenä oli Vaihedieetti ja liikunta. Vaihedieetistä tykkäsin kyllä, ideana oli syödä kolmen viikon jaksoissa päivittäin vaihtuva kalorimäärä. Kolme viikkoa jaksoi, koska tiesi että vapaa viikolla saisi kuitenkin tyydyttää mielitekojaan. Lopulta laihduin 58-kiloiseksi ja se on minulle liian vähän, vaikka pituutta onkin mittavat 163 cm. Suhteeni ruokaan oli myös aivan sairas, jouduin opettelemaan syömisen aika pitkälti uudestaan. Saatoin elää päivän sämpylällä, ei ollut nälkä.

Kilot pysyivät kurissa parisen vuotta. Menin naimisiin, muutin toiselle paikkakunnalle ja jäin siitä syystä työttömäksi kotiin. Kiloja alkoi taas kertymään, tahdonvoimani ei riittänyt pitämään poissa jääkaapilta. Vajaan puolen vuoden työttömyyden jälkeen aloitin taas työt ja kilojen karttuminen hidastui. Töissä osallistuin jossain vaiheessa laihdutusryhmään, se oli sitä tyypillistä low-fattia parhaimmillaan. Kiloja karisi ehkä viisi. Sitten tulin raskaaksi, raskausaikana kiloja taisi kertyä parisenkymmentä, niistä kaikista en päässytkään eroon. Minua imetys ei laihduta vaan päin vastoin lihottaa, ruokahalu kyllä kompensoi maidontuottamisen vaatiman lisäenergian. Kun esikoinen oli jotain vuoden, laihduttelin Painonvartijoiden rompun avulla 10 kiloa pois. Ne kilot olivatkin tulleet takaisin siinä vaiheessa kun aloin odottamaan toista lastani.

Toisen lapsen raskaus meni paremmin, kiloja kertyi vajaa kymmenen ja niistä pääsin melko helposti eroon. Mutta kaiken tämän rallin seurauksena ylipainoa onkin huomattavat kasat. Olen pari vuotta seurannut erään ystäväni karppaamista, hänkin kokeili samaan aikaan Painonvartijoita, mutta vaihtoi pettyneenä karppaamiseen. Olen kovapäinen, minulle oli hillittömän vaikea antaa karppaamiselle mahdollisuus. Kaksi vuotta siinä meni, mutta toisaalta oli varmasti hyvä sekin, että tänä aikana kerkisin saada enemmän tietoa ja faktaa. Tiedonnälkä on silti pohjaton, surffailen paljon karppisivuilla ja nettiä ristiinrastiin, kokemukset karppaamisesta kiinnostavat, samoin faktat.

Näiden parin viikon aikana suhteeni ruokaan on muuttumassa, olen kuin juuri uskoontullut hurmoksessa. Ruoasta saa ja pitää nauttia, olen vapaa ainaisesta pakonomaisesta syömisestä. Minullakin on toivoa, minunkin painoni voi vielä normalisoitua. Eikä minun tarvitse nähdä nälkää, mennä nukkumaan nälkäisenä ja keskittyä ruokaan. Elämästä on lupa nauttia, syöminen on vain osa sitä. Nautinnollinen osa.